Kirjailijan kynästä

KIRJAILIJAN KYNÄSTÄ

Kikka Seppä

Julkaisin ensimmäisen kirjani vuonna 2014. Viimeisimmästäkin on jo aikaa, se näki päivänvalon kolme vuotta sitten (Ei mitään pikkunaisia, Like 2021). Kaikkiaan kirjoja on syntynyt kymmenessä vuodessa kolmen kappaleen verran. Miten tämä mitenkään liittyy hevosiin?

Vastaus on: paljonkin. Kun aloitin ensimmäisen kirjan kirjoittamisen, kävin kirjastosta lainaamassa oikeinkirjoitusoppaita, luin lähdeaineistoja, tein oikean elämän harjoituksia päivittäin. Kolmannen kirjan kohdalla en enää tarvinnut juurikaan oikeinkirjoitusoppaita, sen sijaan kahlasin jälleen kyllä läpi lähdeaineistoja, tutkin aihettani, ammensin jo tekemästäni ja kokemastani, osasin korjata virheitäni ja muokata tekstiä luettavampaan muotoon. Kirjan viimeisin (ja noin sadas, ainakin se siltä tuntui) versio oli siihen astisista paras ja julkaisukelpoisin versio. Yksin en tätä suinkaan tehnyt. Apunani oli kustannustoimittaja, joka lempeällä ja määrätietoisella otteella auttoi ja korjasi ja ohjasi. Apunani oli lisäksi koko muu kustantamon ammattitaitoinen tiimi; graafikko, taittaja ja oikolukija. Ensimmäisen versiossa ei juurikaan ollut muuta samaa viimeisen version kanssa kuin idea. Samoin työskentely kolmannen kirjan kanssa oli jo paljon, siis todella paljon, ammattitaitoisempaa, kuin ensimmäisen version kanssa.

Näettekö jo yhteyden?

Viidenkymmenen vuoden harjoitusten jälkeen väitän, että ratsastuksessani, ja yleensä hevosten kanssa toimimisessa, ei ole enää mitään muuta yhteistä ensimmäisen kerran ratsastuksen kanssa ja hevosten kanssa toimiessa, kuin idea. Samoja perslihaksia tarvitaan kirjoittamisessa kuin ratsastuksessakin. Sinnikkäitä, oppimishaluisia ja myönteisiä. Kirjojen kirjoittamisessa puolet on lukemista. Ilman lukemista, ja nimenomaan monipuolista lukemista, on mahdotonta kirjoittaa yhtään mitään. Aivan kuten hevosten kanssa, täytyy teoriassa tuntea ja tietää paljon asioita, ennen kuin niitä voi soveltaa käytäntöön. Mitä muuta ratsastuksenopettajat, valmentajat ja tallimestarit tekevät kuin soveltavat teoriaa käytäntöön. Toki taustalla on aina elämänmittainen kokemuskin. Mutta joku on aina ensin opettanut jotakin. Teoria ja käytäntö kohtaavat kaikessa tekemisessä. Tieto, taito ja tunne. Kolme kovaa teetä pätevät mielestäni niin hevosten kanssa toimiessa, kuin kirjoittaessakin. Nykyään onkin hevosten hyvinvoinnista saatavilla tutkittua tietoakin aivan eri tavalla kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta ikivanhat hevosmiestaidot ja maalaisjärki ovatkin ehkä niitä asioita mitä omassa varhaisessa hevosajassani opeteltiin. Nykyään onkin jo paljon helpompaa soveltaa tutkittua tietoa taitoon.

Lukemisesta vielä sen verran, että ponikirjat ohjasivat pienen heppatytön innokkaan lukemisen polulle, joten niiden merkitys ei ole ihan vähäinen oppimisessa, maailman ymmärtämisessä, ja empatiakyvyissä. Sillä juuri niitähän kirjat tarjoavat. Kiitos ihanien Britan ja Hopean, tai reippaan hevostytön Kikan ja hevosensa Pipsan. Arvaatte muuten varmaan mistä sain innoituksen "Kikka"-nimeen, kun eräänä päivänä ilmoitin luokassa kuuluvalla äänellä, että minä olen sitten nykyään Kikka, en enää Kirsi. Edellisen, edesmenneen koirani nimi oli muuten Pipsa. Sitä en muistanut, että Merja Jalon Nummelan ponitalli-sarjassa Kikan nimikkohevonen oli kiltti suomenhevonen Pipsa, ennen kuin aikuisena palasin lukemaan sarjaa uudestaan. Voisi kai siis sanoa, että hevoset ovat tässäkin kohtaa olleet minun elämäni johtotähtinä.

Hevosten opettamana olen oppinut kirjoittaessa sietämään kritiikkiä, oppimaan ohjatuksi tulemista, katsomaan peiliin (hevoset ovat maailman parhaita peilejä), sietämään epävarmuutta (mielenmaltti – kaikki on hyvin vaikka taivas putoaisi niskaan), tekemään yhteistyötä, ottamaan tekstistä kaiken vastuun, ymmärtämään omia rajoja ja myös ylittämään ne, ja ymmärtämään myös toisten rajoja, niin eläinten kuin ihmistenkin, arvostamaan dialogia niin eläinten kuin ihmistenkin kanssa, suhtautumaan työhön kärsivällisesti (tuhansia toistoja) ja ajattelemaan asioista myönteisesti ja positiivisesti (useimmiten, aina ei kyllä pysty, vaikka mitä tekisi, mutta pyrkimys on). Tärkeänä näen myös sen, että kirjailija pyrkii aina olemaan päähenkilönsä puolella, ja myös kaikkien muidenkin hahmojensa puolella. Kirjailija haluaa ymmärtää hahmojensa taustat, syyt ja seuraukset, sekä löytää jokaisen hahmonsa vahvuudet heikkouksia vähättelemättä, sillä juuri ne ovat niitä kehittymisen ja kasvun paikkoja. Riippumatta siitä millainen päähenkilö kyseessä on, hyvis vai pahis. Tämän tunnistaminen itsessä ja kirjassa on tärkeää, sillä muuten kirjasta on vaara tulla katkeraa tilitystä kaksisataa sivua. Sellaista ei kukaan jaksa. Ja nyt tulemmekin taas yhtäläisyyksiin. Sillä tämän tarinan, jossa me kaikki olemme mukana, päähenkilö on hevonen.

Niin kuin kirjailijatkin, hevosihmisetkin ovat tietenkin päähenkilönsä puolella. Tämä on ollut minullekin, niin hevosten kuin koirienikin kanssa, mahtava ohjenuora. Se ohjaa kaikkea tekemistä. Mutta tässä ajassa me tarvitsemme myös tätä ajattelua koko hienon lajimme kohdalla. Ihan niin kuin hevonenkin vaistoaa välittömästi ihmisen negatiivisen mielenlaadun (ja jokainen tietää, kuinka siinä käy: käteen menee), kun taas positiivisilla ja myönteisillä ajatuksilla saavutetaan nopeammin luottamus ja yhteisen tekemisen ilo. Varmasti kaikki ovat tämän kokeneet hevosten ja ihmisten kanssa toimiessa. Tiimityötä, yhdessä ja yhteistyötä kohden.

Niin, ja vielä yksi tärkeä asia, mitä kirjailijat vaalivat erityisesti, on pyrkimys olemaan umpirehellinen. Ja jos mikä, niin se pistää miettimään omia tarkoitusperiä kirjoittaessa, tutkia muiden kirjoituksia, keskustella loputtomasti kollegoiden, harrastuskavereiden tai ammattilaisten kanssa, oppia lukemalla, tai näkemällä, ennen kaikkea viettää aikaa tekstien, omien ajatusten - tai hevosten parissa. Tämä tietysti altistaa usein myös jäätävälle kritiikille, sillä on pakko heittää koko sielunsa peliin. Mutta sekin on meille hevosihmisille ihan tuttu juttu.-