Kirjoittaja: Kikka Seppä

- Poratkaa ne istuinluut lattiaan!

Naurattaa samalla kun aivot naksahtavat ylösalaisin.

- Tiivistäkää korsetti. Vatsalihakset tiukaksi. Ryhti. Katse eteenpäin. Muistakaa hengittää!

Aivan hitonmoisen vaikeaa tehdä kaikki samaan aikaan. Vielä pitäisi ojentaa jalat ja tehdä niillä saksiliikkeitä samalla kun käsiä heilutellaan hallitusti (ei siis riuhtoen!) vastakkaisiin suuntiin. Satojen toistojen jälkeen (siltä se tuntuu, vaikka ei niitä oikeasti ole kuin kymmenkunta), siirrymme kyykkyyn (korsetti tiukkana tietenkin), siitä rauhallisesti ylös pieneen haara-asentoon (ohjaajan sanoin), niin että polvet ja jalkaterät osoittavat samaan suuntaan (koutsi jatkaa). Kantapäät ja lonkat tulisi olla samalla pystysuoralla akselilla. Vatsalihasten tulisi niin ikään olla kiinni selässä. Siitä sitten lähdetään tekemään maastavetoja.

Olisin voinut olla ratsastustunnilla. Mutta kuten varmasti arvaattekin, kyseessä oli kuntosalini Body Pump-hikirääkkitunti, tai oikeastaan yksi niistä monista tunneista, kun palikat alkoivat loksahdella paikoilleen. Ja tarkoitan siis sekä vartaloni palikoita, että kykyäni ymmärtää vartalon käytön, tasapainon ja lihasvoiman tärkeyden pyhää kolminaisuutta myös hevosen selässä. Nykyäänhän jo puhutaan tässä yhteydessä hevosystävällisestä ratsastuksesta.

Oma kokemukseni siis on, että ratsastaja hyötyy muiden urheilulajien harrastamisesta monin tavoin.

Mary Wanless puhuu kirjassaan Mielekästä ratsastusta "satulaan juurtumisesta". Hänen mukaansa istuinluut lihastyynyineen ovat ratsastajan linkki satulaan ja hevoseen. Wanlessin mukaan niiden on muodostettava kytköskohta, niin että ratsastajan takamus pysyy kuin valettuna hevosen selässä kiinni liikkumatta paikoiltaan, enempää kuin hevosen liikkeisiin mukautumiseksi on tarpeen. Tätä hän kutsuu töpseli-istunnaksi. Wanless selittää asian: - Ratsastaja "kytkeytyy" suoraan hevosen selkälihaksiin, aivoihin ja "virtapiiriin", aivan kuin hevosella todella olisi selässään vastaanottava pistorasia, johon ratsastajan istuinluut loksahtavat kohdalleen (Wanless 2002, 28).

Body Pump-tunnilla istuinluut kiinnittivät minut puolestaan lattiaan (en oikeasti olisi tajunnut, kuinka oleellista se on, ennen kuin kuntosaliohjaaja käski), ja jonka tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin mahdollistaa vaativien ristikkäisten liikkeiden toimittaminen. On sanomattakin selvää, että kyseisiä liikeitä on täysin mahdotonta tehdä ilman hyvää keskivartalon tukea, toisin sanoen kohtalaisen kovaa lihaskuntoa, joka samalla kannattelee ylävartalon suorana pitämistä ja katseen eteenpäin viemistä. Hyvä lihaskunto puolestaan mahdollistaa, ainakin omalla kohdallani, myös hengittämisen ja sen, ettei tarvitse ottaa tukea mistään. Samahan se on ratsastaessakin, jos lihaskunto on olematon, täytyy ratsastajan tukeutua ohjiin, tai puristaa jalat kiinni hevoseen pysyäkseen ylipäätään satulassa. Se taas vaikeuttaa huomattavasti hevosystävällisen ratsastuksen toteutumisen. Tiedän tämän, sillä olen ratsastanut eri ratsastusurani vaiheissa kummallakin tavalla. Kummasti alkoi pohje pysyä paikallaan ja kädet kannettuna, kun noita Body Pump-tunteja ja hikisiä salitreenejä oli takana jo melkoinen määrä.

Werner Wallden puhuu kirjassaan Ratsastuskirja samasta asiasta seuraavasti: - Satulassa on pysyttävä tasapainon eikä käsien ja jalkojen avulla, ja istuin on sijoitettava kolmen tukipisteen varaan. Ne ovat molemmat istuinluut ja haarat. Hän jatkaa: - Vasta sen jälkeen, kun ratsastaja ilman jalustimia pystyy liikkumaan kaikissa kolmessa askellajissa vaivatta ja putoamatta, katselemaan ympärilleen, keskustelemaan kanssaihmisten kera, liikkumaan satulassa häiritsemättä hevosta, voi hän sanoa hallitsevansa tasapainon. Walldenin mielestä "tärkeä totuus on, että vain hyvästä tasapainotajusta kehittyvät seuraavat avut:

1. hevoselle-myötäämisen taju

2. taito vaikuttaa painollaan" (Wallden 1952, 17)."

Eikö olekin niin, että nyt alamme olla ratsastuksen kovassa ytimessä, siellä, missä itse ratsastus tapahtuu? Siellä missä istuinluut ovat porattuna hevosen "virtapiiriin" ja ratsastaja pystyy keskustelemaan hevosen kanssa painollaan ja hengittävällä kädellään? Wallden tuo mukaan vielä yhden elementin - nimittäin rentouden. Hän muistuttaa, että rentoudella ei ole mitään suhteita velttouteen, mutta kylläkin äsken mainittuun tasapainoon. Werner Wallden määrittelee rentoutumiskäsitteen ratsastaessa seuraavasti: - Kaikki jäsenet ovat nivelkohdistaan joustavia eivätkä suinkaan ole "jäässä", eivätkä edes "huurteessa", jos kohta eräissä liikkeissä tarvitaankin määrätynlaista ryhtiä niveliltä, niin ei sillä tarkoiteta kuitenkaan niitten jännittämistä. Tätä hän myös kutsuu irtonaisuudeksi, eli rentoutumiseksi (Wallden 1952, 18). Hevonen, joka työskentelee ratsastajansa kanssa irtonaisesti ja rennosti, on siis kaikella todennäköisyydellä samassa "virtapiirissä" rennon ja irtonaisen ratsastajan kanssa.

Innostuin eräänä talvena luistelemaan läheisellä luistelukentällä. Vedin aika monet lipat ja mahatällit, ennen kuin tajusin rentouttaa polvet ja nilkat. Sen jälkeen alkoi sujua ja pysyin pystyssä. Pystyin myös luistelemaan melko kovaa, ja tekemään jopa pieniä piruettejakin! Tajunnan räjäyttävää oli myös uskaltaa rentouttaa jalan ja pepun lihakset (Maryn mainitsemat istuintyynyt), ja nivelet, venyttäessäni jalkaprässin jälkeen etureittä viemällä kantapää pakaraan niin että seison yhdellä (sillä toisella) jalalla ja katson suoraan eteenpäin kohti yhtä pistettä. Nykyään pystyn seisomaan edellä kuvatulla tavalla jo kelpo ajan. Ja siis minä, lähempänä kuuttakymmentä, kuin viittäkymmentä ikävuotta. Voi kuinka odotankin sitä, että pääsisin kokeilemaan maasta käsin tehdyn harjoittelun tuloksena kehittynyttä uutta tasapainotajuani ihka oikean hevosen selässä. Olen sen tietysti myös hevoselle velkaa.

Entä mitä näihin pohdintoihin ja ohjeisiin sanoo kansallisaarteemme Kyra. Etsin Kyran ratsastajan raamatusta luvun Ratsastajan istunta. Ja kas, mitä Kyra toteaakaan:

- Kaikissa urheilulajeissa on tärkeätä, että urheilija hallitsee kehonsa niin, että hän voi käyttää voimiaan järkevällä tavalla. Urheilijan on oltava rento, mutta ei vetelä, ja jäntevä, mutta ei jännittynyt. Hänen täytyy kyetä käyttämään optimaalista lihasvoimaa oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ratsastus ei ole poikkeus näistä säännöistä. Mutta muissa urheilulajeissa urheilija aiheuttaa kipua vain itselleen, kuten esimerkiksi tenniksessä, jossa tuhoutuneet polvet tai tenniskyynärpäät usein johtuvat vääränlaisesta lihastenkäytöstä. Ratsastajan virheellinen istunta ja vaikuttaminen sitä vastoin aiheuttavat kipuja paitsi ratsastajalle, myös hevoselle. Tässä tilanteessa syy sälytetään useimmiten hevosen niskaan – ja silloinhan ei liene muuta tehtävissä kuin ostaa uusi hevonen ja jatkaa virheellistä vaikuttamista (Kyrklund, Lemkow 1996, 28).

Kyllä. Pakkaan salikassin ja lähden jälleen kerran kuntosalille puurtamaan, koska haluan todellakin olla valmis nousemaan ratsaille, kunhan tielleni vain osuu se uusi ihana hevosystävä. Haluan olla nimittäin varma, että minä ainakin olen tehnyt kaikkeni, jotta yhteinen tekeminen maasta, tai selästä, on tulevalle ystävälleni oikeudenmukaista ja hevosystävällistä. Ettei se ainakaan jää minusta kiinni.

Niin ja vielä yksi asia. Tämän esseen lähteinä olen käyttänyt ratsastuksen huippuasiantuntijoiden kirjoittamia ratsastusoppaita kolmelta eri vuosikymmeneltä; 1950-luvulta, 1990-luvulta ja 2000-luvulta. Ja niin kuin ehkä huomasimmekin, ne keskustelevat mainiosti keskenään! Entäpä, jos kaikki hevosten ystävät, niin vanhojen hevostaitojen taitajat, kuin uuden tiedon osaajat, toisivat kaiken osaamisensa yhteen, ja ryhtyisivät yhdessä pohtimaan, kuinka kaikki se taito ja tieto voidaan yhdistää. Eikö juuri se auttaisi meitä ihmisiä tekemään hevostemme hyvinvoinnin eteen kaikkein eniten? Näin me ajattelemme Suomen hevosurheiluliitossa. Tervetuloa toimintaamme mukaan, olet sitten harrastaja tai ammattilainen. Yhteistyöllä kaikki saavat vähän enemmän!

LÄHTEET:

Kyrklund, Kyra & Lemkow, Jytte (1996), Kyra ja ratsastuksen taito, (6. Painos, Ulla Lindgren, suom.), WSOY

Wallden, Werner (1952), Ratsastuskirja – Ratsusta, ratsastajasta ja ratsastamisesta, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö

Wanless, Mary (2002), Mielekästä ratsastusta, (Liisa Kaski, suom.), Kustannusosakeyhtiöt Perhemediat Oy

Kirjoittajan jälkikommentti:

Pyysin Suomen hevosurheiluliiton operatiivista johtajaa ja hevoskouluttajalla Mia Jurvalaa esilukemaan Kohti töpseli-istuntaa –esseeni ennen julkaisua. Mia oli puolessa välissä tekstiä kun hän laittoi seuraavan viestin minulle:

"Ajattelen asian niin, että kun olet hevosen selässä, niin hevosen selkäranka on keskellä ja vasen istuinluu vasemman lihaksen päällä ja oikea oikean. Ja kun selkälihas nousee jalkojen astuessa vuoronperään, istuinluu nousee selkälihaksen tieltä pois. Samalla mietin, että että lonkkaluistani on kuminauhat kiinni hevosen takakavioissa ja nostelen niillä vuoronperään hevosen takajalkoja. Jotta istunta näyttää siltä, että ratsastaja on hiljaa, tulee ihmisen kehon itseasiassa liikkua aivan valtavasti (staattinen voima), koska hevosen selkä liikkuu. Tällöin saadaan ihmisen eteen ja taakse menevä liike loppumaan."

Tuijotin viestiä ja tajuntani räjähti (taas). Miksi kukaan ei ole selittänyt tätä minulle näin koskaan aiemmin. On ihan eri asia sanoa että "hevonen ratsastetaan istunnalla", se ei kerro oikeastaan mitään, kuin avata, mitä se oikeasti tarkoittaa.

Olkaapa siis kuulolla jäsenet, nykyiset ja tulevat, aiheesta tulossa jäsenille lisää avauksia!