Talvikausi - Hevosen kylmänkestävyys

Olin eräänä päivänä australianterrierirotuisen koirani kanssa normaalilla päivälenkillämme. Lämpötila huiteli nollan pinnassa, maassa oli lunta, mutta sitä ei satanut. Oli siis melko tavallinen perustalvipäivä. Koirallani ei ollut takkia, tai mitään muutakaan vaatetta yllään. Kävelimme vanhemman pariskunnan ohi. He olivat jääneet tienristeykseen ehkä odottamaan jotain. Pariskunnan naisoletettu kommentoi jo hyvän matkan päästä että "voi noita pikkutassuja, eivätkö ne palellu?". Miesoletettu täydensi vaimoaan: "Eikö tuolla koiralla ole ollenkaan takkia?". Katsoin hölmistyneenä pariskuntaa ja sanoin: "Tällä koiralla on kaksinkertainen turkki; päälliskarva ja pohjavilla, lisäksi sen ruumiinlämpö on ainakin asteen korkeampi kuin minun, sehän paistuu jos puen sille tällä kelillä toppatakin." Hiljaisuus täytti ilmatilan ohittaessamme pariskunnan.

Hevoselle ei siis edellä kerrotun perusteella tule helposti kylmä, kunhan pidetään huolta riittävästä, ja oikeanlaisesta ruokinnasta, sekä karvapeitteen lämmöneristysominaisuudesta. Hevosella on itseasiassa monia eri keinoja säädellä ja ylläpitää ruumiinlämpöään. Sellaisia ovat muun muassa suojan etsiminen, lisälämmitys ja lämmönsäätely pitkällä aikavälillä. Hevonen voi etsiä suojaa joko kääntymällä tuulensuuntaa vasten tai se voi hakeutua suojaan. Lämmittäessään itseään lisää hevonen voi pörhistää karvan tai turkin, täristä ja liikkua, tai pienentää verenkiertoa jaloissa, hännässä ja korvissa. Pitkän aikavälin lämmönsäätely tapahtuu puolestaan paksumman ja tiheämmän talvikarvan kasvattamisella ja suuremmalla energian kulutuksella, kuten edellä mainitulla syömisen lisäämisellä (Steenbergen, Hulsen 2012, s. 89).

Toisaalta hevosia, joilla on paksu ja tiheä talvikarva, ja jotka työskentelevät talvikaudella maneesissa, tai joita valmennetaan, voi paksu talvikarva haitata. Hevoset eivät pysty luovuttamaan ympäristöönsä lämpöä ja hikoilevat siksi enemmän ja helpommin. Lisäksi paksu talvikarva kuivuu huonosti. Silloin on tietenkin aiheellista lyhentää karvaa ja käyttää loimea. Normaalisti ruokitun hevosen lämpöneutraali alue on –5:n ja +25:n asteen välillä. Näiden lämpötilojen välillä hevonen kykenee ylläpitämään ruumiinlämpönsä melko hyvin normaalina. Kylmäänkin on hevonen toki totutettava, ainakin muutaman päivän ajan. Huomionarvoista on, että ihminen tuntee kylmän paljon aikaisemmin kuin hevonen ((Steenbergen, Hulsen 2012, s. 89).

Elena Autio ja Minna-Liisa Heiskanen toteavat Suomen Hevostietokeskuksen julkaisussa Hevosten pihattohoito, että hevoset havaitsevat pienetkin erot pitopaikan mikroilmastossa. Tällöin ne hakeutuvat kylmällä ja tuulisella säällä lämpimämpiin ja tuulensuojaisiin paikkoihin, tai ne muuttavat kehon asentoa ja suuntaa, tai sitten hevoset seisovat ja lepäävät toistensa lähellä, jolloin niiden ympärille muodostuu lämpimämpi mikroilmasto. Myös häntä, harja ja vuohiskarvat suojaavat hevosen kehon herkkiä kohtia sen kääntäessä takapään tuulta päin. Aurinkoisella säällä hevoset ottavat puolestaan aurinkokylpyjä eli seisovat kylki aurinkoon päin käännettynä, jolloin aurinko lämmittää mahdollisimman suurta pinta-alaa (Autio, Heiskanen 2013, s. 23).

Säätilaa tulisikin aina arvioida kokonaisuutena. Hevoselle haastavin säätila on parin plussa-asteen lämpötila yhdistettynä vesisateeseen ja tuuleen. Vesi- ja räntäsade kastelevat hevosen karvapeitteen, jolloin sen lämmönhukka ympäristöön lisääntyy ja lämmöneristysarvo vähenee. Myös tuulen nopeus vaikuttaa lämmönhukan määrään. Kylmässä ympäristössä tuuli lisää lämmönhukkaa, mikä jäähdyttää kehoa. Kuitenkin, koska hevonen on melko kylmänkestävä eläin, sille pääsääntöisesti ei tarvitse käyttää loimea. Loimesta onkin hevoselle eniten hyötyä vesi- ja räntäsateella, sekä tuulisella ja viileällä säällä (Autio, Heiskanen 2013, s. 16 ja 26). Tietenkin on hyvä muistaa, että jokainen hevonen on yksilö erilaisine tarpeineen ja elämäntilanteineen.

Oma tietoni hevosen kylmänkestävyydestä on rajoittunut lähinnä siihen että hevonen kestää paremmin kylmää kuin märkää ilmaa, se kääntää takapäänsä tuulta vasten, ja että talvella lisätään ruoan määrää, jotta hevonen pystyy lämmittämään itsensä. Senkin olin kuitenkin ymmärtänyt väärin. Kun lähtee kirjoittamaan tällaista artikkelia, mistä ihan oikeaa tietoa itsellä ei ole paljoakaan (vaikka ehkä luulin niin), avaa lähdeaineistoon tutustuminen mahdollisuuden oppia ihan älyttömästi, ei vain kirjoitettavan artikkelin aiheesta, vaan kaikesta hevosen kanssa toimimiseen ja hyvinvointiin liittyvistä aiheista. Kirjoissa sekä netin artikkeleissa oleva tieto todellakin vie mennessään, ja ainakin minulle tuli ihan valtava halu oppia ihan kaikki! Haluan lukea kaiken mitä viisaammat ovat kirjoittaneet. Tutkittua tietoa hevosten hyvinvoinnista on jo onneksi paljon enemmän kuin vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten.

Suomen Hevosurheiluliitossa olemme tällä samalla matkalla: tuomassa uutta tietoa päivänvaloon ja oppimassa hevosistamme hevosten hyväksi, ja myös omaksi inspiraatioksemme. Tervetuloa tälle elämänmittaiselle matkalle mukaan!